Kajanto Antero

Salanimi Antero-setä ja A.K.


Kertomakirjallisuus

Sattuupa hyvinkin : novelleja. Schildt 1926

Elämän vankeja. Karisto 1929

Vihreät lyhdyt : sikermä kuvauksia. Karisto 1930

Elämä on rikas : kuvauksia. Karisto 1931

Näkymätön rintama : novelleja. Gummerus 1935

Rakas pikkukaupunki : novelleja. Pellervo-seura 1948

Paluu : valittuja novelleja. Kirjayhtymä 1965

Runot

Valkeat tunnit. Gummerus 1923

Ukonnuoli : ynnä muita runoja. Gummerus 1924

Maan kasvot. Kirjallisuus 1928

Karkelo. Karisto 1929

Savuava ranta. Gummerus 1937

Maa laulaa : maahenkisiä tunnelma- ja lausuntarunoja. Pellervo-seura 1945

Erakkomaja. Kirjokansi 1945

Runoaapinen. (Yhdessä Rita Rappin kanssa) WSOY 1946

Paarma : eläintarinoita. (Kuv. Eino Karppanen) Pellervo-seura 1946

Maisema elää : tunnelmia ja tuokiokuvia. (Valokuvat Arvi Matilainen) Pellervo-seura 1947

Murjaanien maassa. (Kuv. Onni Mansnerus) WSOY 1949

Lumikuun poika. Pellervo 1955

Lasten- ja nuortenkirjat

Lentäen Pohjoisnavalle. (Kirj. A.K.; kuv. Eeli Jaatinen) Gummerus 1937

Pekko ja Matti kilpasilla. (Kuv. Martti Santala) Otava 1940

Kirjapaja metsässä. Tammi 1944

Nallen koulunkäynti. (Kuv. Maija-Kaarina Nenonen) WSOY 1979

Kirjapaja metsässä. (Näköispainos; kuv. Joel Räsänen) Tammi 1989

Tekstit kokoomateoksissa

Joulupuuro : huumorilukemisto kaikelle kansalle. (Keittäneet Hj. Nortamo ym.) Karisto 1930

Suomen runotar : valikoima suomalaista runoutta koteja ja kouluja varten. (Toim. J.V. Lehtonen, Eino Cederberg, Huugo Jalkanen ym.) WSOY 1931

Lipeäkala : suomalaisten huumori-kirjailijain yhteiskeitos. (Toim. Vaasan-Jaakkoo; kuv. Erkki Koponen) WSOY 1935

Laulun miekka : runoja. (Toim. Martti Lami) Suomen kirja 1944

Me kerromme itsestämme : kirjailijoiden yhteisjulkaisu. (Toim. Ensio Rislakki) Otava 1946

Suomen runotar : valikoima suomalaista runoutta koteja ja kouluja varten. (4. painos. Toim. J.V.Lehtonen, Aarne Anttila, Eino Cederberg ym.) WSOY 1951

Suomen runotar 1. (Toim. Hannu Kankaanpää, Satu Marttila ja Mirjam Polkunen) Kirjayhtymä 1990

Minusta

Jos lukijani on sattumoisin tutustunut ensimmäiseen kertomuskokoelmaani ”Sattuupa hyvinkin”, on se hänelle paljastunut ainakin sen tosiasian, että tuon kirjasen tekijä on pikkukaupungin lapsia ja että hän on juuri tuossa kaupungissaan nähnyt esittelemänsä henkilöt, ehkäpä ollut tapahtumien lähikatsojanakin. Tämä arvelu ei olekaan väärä, sillä juuri pohjoiskarjalaisessa kaupungissani ovat eläneet Andreas Peipot, Taivaanpankot Joosepit, Turjun Reetrit, Veviikka Pyönät ja monet muut. Mutta kaupunkini tarinoineen ja ihmistyyppeineen on vain pieneltä murto-osaltaan käsitelty, joten aihetta on kyllä vielä toiseen ja kolmanteenkin ”Sattuupa hyvinkin” kirjaseen.

(---)

Niinpä minunkin, joka olen kantanut mieluummin köyhää runon soihtua kuin että olisin istunut proosan lämmittävän ja iloisesti räiskähtelevän takkavalkean ääressä, täytynee vähitellen vaihtaa alaa ja siirtyä romaanin lavealle tielle. Tällöin on pikkukaupunkini avaava jälleen porttinsa käydäkseni ja niinpä saan tervehtiä kaikki vanhoja tuttujani: Sellgrenin leskeä, Linnunlahden Arviidia, Mutalan mummoa, Severi mustalaista, karuselli Karoliinaa, Neppelän rikasta poikaa, tulliportti Helenaa, kukka Anttia, haudankaivaja Luostarista ja monta muuta. Kaikilla heillä on yllin kyllin kerrottavaa ja yhdessä me kierrämme kaupunkiamme, jota ennen meitä on ollut lukuisa joukko muita ihmisennimisä. Muistanpa Hoppulaisenkin, jonka isoäitini, kolmentoista lapsen kantaja, Liperin Sutisten sukuun kuulunut ja hieman runollisillakin lahjoilla varustettu vanhus, kertoi ennustelleen että ”vielä niitä päättömiäkin hevosia liikkuu näillä Joensuu kaduilla!” Ja eikös ole liikkunutkin, autoja, päättömiä ja hännättömiä menijöitä, joiden ensimmäisen eksemplaarin kaupunkiin tulo herätti suurta uteliaisuutta, kädet puuskassa sitä vaimoihmiset seisoivat ja katselivat, pälyilivät puolelle ja toiselle ja päivittelivät, että ”kumma on rakkine tuo auto, mikä lieneekin maailman lopun vehe”. Pienet pojat ja tytöt, räkänokkaiset pirpanat katselivat suut auki sitä autoa ja kova oli halu päästä kyytiin mukaan, niin minulla kuin muillakin.

[Antero Kajanto teoksessa Me kerromme itsestämme : kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Otava 1946, s. 108, 112]

Tekstiote

Siellä, missä iso laituri loppui, jossakin niillä main, oli Marin uimahuone. Sitä kutsuttiin tuolla nimellä, ja sillä sen jokainen pesunkestävä kaupunkilainen tunsi. Voisihan sitä sen sijaintia selvitellä vieläkin tarkemmin! Voisi sanoa, että se oli siinä kutakuinkin lähellä rantamakasiineja, joiden hirsisistä seinistä oli punamultaus haalistunut ja joiden kupeilta pikkupojat pyydystelivät rapuja silloin, kun niiden saantiaika oli.

Se Marin uimahuone oli sellainen ikäloppu puinen hökötys, kiireessä kyhätty, ja näytti se jo siltä kuin olisi tuohon paikkaan tuuskahtanut jokeen, vaan eipähän vain tuuskahtanut. Siinä se eli ja oli ja tuli toimeen yhtä hyvin talven pakkasissa kuin kesäisillä helteilläkin. Tietenkin suven tultua ja sen syvemmälti kypsyttyä aina paremmin. Silloin se peilaili itseään joen kuvastinlasista, siitä sinertävälle kajastavasta kalvosta, joka oli koko kaupungin ylpeys. Ja oli se todella mukava katseltava, aivan hemaiseva kuin olkihattuinen ja sinileninkinen tohtorin tahi uurmaakarin tytär.

Pukseerailipa siinä vipajavaa vettä laiva jos toinenkin. Oli ”Rapidia” ja ”Seuraa”, oli ”Lieksaa” ja ”Nurmesta”, jotka huutelivat aina kanavasiltoja kohti tullessaan ja rehevän vihanneskimpun kaltaista Ilosaarta lähestyessään. Mutta heijailipa se joki suurempiakin laivoja, semmoisia oikeita ötylaivoja kuin ”Sampoa” ja ”Osmoa”, jotka tekivät matkoja aina Pietarpuriin saakka ja valkeakylkisinä siinä joenpolvessa kääntelehtivät ja messinkisestä pillitorvestaan päästelivät huutavan ääniä.

[Rakas pikkukaupunki. Pellervo-seura 1948, s. 115-116]


27.05.2015