Turunen Annikki Anna Vilhelmiina

Salanimi Talvimaa Annikki


Kertomakirjallisuus

Janhusen herrasväki ja me. (Talvimaan nimellä) Kirja 1929

Nuori pappi. Karisto 1939

Hämeenkankaan Maria. Karisto 1943

Vain kotirouva. Karisto 1944

Rahalla taivaaseen. Karisto 1945

Ahman keisari. Pellervo-seura 1946

Vaeltajat. WSOY 1948

Naamioitu elämä. Karisto 1952

Tekstit kokoomateoksissa

Me kerromme itsestämme : kirjailijoiden yhteisjulkaisu. (Toim. Ensio Rislakki) Otava 1946

Pielisen povelta. Brahean kriivarit 1971

Tälle kaupungille. (Toim. Reino Kaasinen ja Aarne Purola) Brahean kriivarit 1972

Kuunpesijä : Ukri ry:n 25-vuotisjuhlajulkaisu. (Toim. Matti Kettunen ym.) Ukri 1981

Minusta

Minulle on kerran joku sanonut: ”Jos Jumala tahtoo rangaista jotakin ihmistä, niin hänestä hän tekee kansakoulunopettajan.”

Olipa alkusyyn laita mikä tahansa, minusta tuli aluksi kansakoulunopettaja. Ihan tavallinen sellainen, joka opettaa osan päivästä lapsille tietoja ja taitoja hyvin viisaan ja ihmeen arvokkaan näköisenä, käyttää osan päivästä kaikenlaisten hyvien harrastusten levittämiseen ympäristöönsä yhä edelleen kaikki tietävänä ja taitavana ja osan, varsin pienen osan päivästä itsensä kehittämiseen.

(---)

Olla kansakoulunopettaja, perheenäiti, kirjailija ja yhteiskuntanainen on liian monisäikeistä, liian repivää elää. Sen vuoksi on hyvä elää vain kodin piirissä, kirjoittaa, milloin tuntee siihen halua ja työskennellä yhteiskunnallisissa tehtävissä, milloin tarvitaan ja on siihen tilaisuutta.

Rakkaus, ihmiskunnan ikuinen suunnan määrääjä, on saanut voiton elämässäni. Rakkaus luontoon, rakkaus ihmisiin, niihinkin, jotka eivät ymmärrä ja rakkaus ajattelutyöhön. Ne olivat niin voittamattomia, että virka arvoineen painoi liian vähän vaa’assa. Parempi olla vain vähäpätöinen kotirouva ja äiti ja saada kirjoittaa kuin kaikkitietävä kansakoulunopettaja, jonka olemuksessa asustaa määrätietoinen varmuus ja jonka askelissa kajahtelee arvokkuus.

(---)

On paikka, jossa perheenäiti-kirjailija muuttuu maaihmiseksi. Se on pieni kesäasunto, Päiväranta, Pielisen lahden rannalla. Joka puolella piirtyvät taivaanrantaa vasten Karjalan vaarat, keväisin pehmeän vaaleassa vihreydessään ja syksyisin pukeutuneina värikkääseen juhla-asuun, kuin hyvästellen kesän ihanuutta.

[Annikki Turunen teoksessa Me kerromme itsestämme : kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Otava 1946, s. 381, 385]

Tekstiote

Irja havahtui verkalleen. Hän käännähti uuteen asentoon pitäen yhä silmiään suljettuina, arvellen että oli vielä yö. Sitten hän vähitellen tajusi, että päivänvalo kuulsi heikosti hänen ummessa olevien silmäluomiensa lävitse. Se oli tuskin tajuttava valomäärä, mutta kuitenkin siksi tehokas, että hän arvasi aamun olevan käsillä. Ja samassa hän kuuli raitiovaunun jyristen porhaltavan talon sivuitse. Kello oli siis jo yli kuuden.

Tuntui kuitenkin niin suloiselta viivytellä unen ja valveillaolon rajamailla, että hän yhä piti silmiään suljettuina. Sitten hän sukeltautui muistiin, että nyt oli heidän kuudes hääpäivänsä. Hän makasi aivan hiljaa ja antoi ajatustensa siirtyä noiden kuuden vuoden takaiseen aamuun. Hän heräsi silloin hyvin varhain. Toukokuun pikaista kesää lupaava aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen tasalle ja välkehti järven kevyesti liplattavilla laineilla kuin sen pintaan olisi siroteltu miljoonittain sädehtiviä jalokiviä. Hän ei malttanut pysytellä vuoteessa, vaan nousi hiljaa ja pukeutui sekä kiirehti rannalle.

Järvi oli vasta muutamaa viikkoa aikaisemmin vapautunut jääpeitteestään, ja sen vuoksi oli vielä niin kylmää, ettei voinut ajatellakaan uimista. Lämpimän auringonpaisteen ja veden säkenöinnin houkuttelemana hän kuitenkin painoi jalkansa veteen, mutta vetäisi sen heti takaisin, sillä kosketus tuntui aivan jäiseltä yölämpimään jalkaterään. Hetken kuluttua hän silti painoi jalkansa uudelleen veteen, eikä kosketus enää ollut yhtä hätkähdyttävä. Mitähän jos hän kastautuisi kokonaan? hän ajatteli rohkeasti. Mutta sitten häntä kauhistutti. Vesihän oli vielä jääkylmää. Kuitenkin hän hetken kuluttua tapasi itsensä jälleen suunnittelemassa kastautumista, ja sitten hän alkoi hitaasti riisuutua. Hän seisoi hetken aivan alastomana rannalla olevan riippakoivun alla.

[Naamioitu elämä. Karisto 1952, s.112.]


Syntynyt

1905 Helsinki

Kuollut

1999 Joensuu

Asuinpaikka

Asui Pohjois-Karjalassa vuodesta 1928

Meriitit

Lieksan kirjailijayhdistyksen Brahean Kriivarit perustajajäsen

Suomen Kirjailijaliiton jäsen

Ura

Kansakoulunopettaja Jyväskylän seminaari 1926
Opettajana Juuassa ja Lieksassa
Lieksan lehden ja Karjalan maan pakinoitsija
Kirjailija


Kirjailijan teokset Vaara-kirjastot.fi:ssä
Kirjailija kohteena Vaara-kirjastot.fi:ssä
Artikkeliviitteitä Käkönen-tietokannassa


02.11.2015